Blogin kuvaus

Tää blogi oli jo niin kuollu mut sit törmäsin asiaan joka laitto vituttamaan niin hirveesti.
Katoin monenlaisia blogeja ja pahimmasta päästä on mun mielestä tällaiset kuvaukset omasta blogista

Esim.
"17-vuotias tyttö kertoo siitä miten taistelee masennuksen, paniikkihäiriön, syömishäiriön, sosiaalisten tilanteiden pelon, persoonallisuushäiriön ja yksinäisyyden kanssa."
- Tällänen kuvaus blogista saa mut kiertämään sen kaukaa. Kuka haluaa huonon päivän päätteeksi lukea viellä masentavaa tekstiä josta tulee ittellekki viellä paskempi fiilis? Siis joo jos on ongelmia ne pitää ottaa vakavasti mutta jotain rajaa...

"Kirjottelen sitä sun tätä ja joskus laitan kuvia :)"
-  Ei hirveesti saa kiinnostumaan tuollainen kuvaus..

Mun mielestä hyvä kuvaus on pitkä, muttei liian pitkä ja räväkkä. Asiat tuodaan heti esille eikä jaaritella turhia.

Kun sitä pituutta löytyy

Sori tällanen epämääränen tauko, mutta kun oli aiheiden pula, vaikka todellisuudessa voisin tehä mielipidekirjotuksen vaikka vesipullosta, mutta haluan tehä semmosesta päivityksen joka on sydäntä lähellä tai joka häiritsee elämää.

Olen -97 syntynyt tyttö ja pituutta on n. 181 cm, ymmärrän tietenkin, että onhan se jännä juttu kun koulun muiden tyttöjen pituudet on siinä 155-175 cm ja sitten tulee tällainen sotanorsu joka on miehen pitunen ja koulusta löytyy tasan kaksi mua pitempää ihmistä.

       

Näin käy kun kaverit on sitä 165 cm pituusluokkaa, eli tissit naamalle kun halataan (y)

  Ei lisättävää, näin se vaan menee..

 Ei välttämättä..

Viereisessä pulpetissa tyttö joka on 165 cm saa sulavasti jalat ristiin pöydän alle, kun mä yritän, lopputulos on se, että pulpetti on ilmassa mun jalkojen päällä..

  Liian usein kysytty kysymys: "pelaatko korista kun oot nuin pitkä? :D"

Vituttavin asia sillon kun on kylmä, peitto/viltti on suunniteltu alle 180 cm pitkille ihmisille..

Minkäs teet kun oon näin pitkä

Miks sä oot noin lyhyt!?

liian tuttu tunne toimia ihmisten etsijänä muille, koska oon ainut porukassa joka näkee muiden yli..

Mutta en kiellä sitä etteikö lyhyillä ihmissä olisi myös näitä yhtä vituttavia ongelmia ja kysymyksiä joita jokainen vastaantulija esittää.

Katutaide

Mun mielestä pitäis olla maailmassa enemmän paikkoja laillisille katutaiteille. Kaupungit olis paljon värikkäämpiä ja ilosemman näköisiä jos joku graffittien teon osaava menis ja taiteilis seinille jotain kaunista. 
Mä ainakin kadehdin niitä ihmisiä jotka osaa tehdä graffitteja, koska ne on niin hienoja ja kauniita.
Toki ymmärrän, että ei haluta seinille rumia tikku-ukkoja ja sen takia niistä sakotetaan ja paljon. Mutta eikö voisi olla vaikka yksi pitkä katu tai kortteli jonka seinille saisi vapaasti ilman kiinni jäämisen pelkoa taiteilla mitä itse haluaa. 

Koulu...

 

 

Mun mielestä koulu on huono paikka arvioida ihmisen osaamista. Ainakin oon huomannu omalta osaltani, että en oo samanlainen ihminen koulussa ku kotona. Omaan käyttäytymiseen ja aktiivisuuteen vaikuttaa tosi moni asia.

Opettajat, osan kanssa tulee toimeen, osan kanssa ei. Opettajilla on suuri merkitys siinä, että onko oppilaalla motivaatiota ja innostusta ainetta kohtaan, koska opettajan tehtävä on saada oppilas innostumaan opiskelusta. Jos opettaja piilovittuilee tai eipäilee koko ajan oppilaan taitoja ja kykyjä toteuttaa joku asia, varmasti oppilas menee sieltä mistä aita on matalin, koska edes oma opettaja ei jaksa uskoa, että oppilas pystyisi johonkin nimimerkillä kokemusta on.

Kaverit, ne saattaa painostaa olemaan kovis ja esittämään jotain toista mitä et ole. Tunnilla pitää vittuilla opettajalle, ei saa viitata tai lukea kokeisiin, että saisi hyvän numeron, koska muuten on hikke ja nolo.
Tai vastaavasti, et viitsi/uskalla viitata ja avata suutasi jos saatkin myöhemmin kuulla siitä. Monen oppilaan kohalla oon huomannu sen, että ne on erillaisia kotona ja koulussa, jopa minä. Koulussa mulla on ilosen ihmisen rooli päällä ja nauratan ihmisiä, kotona todellisuudessa en oo samanlainen. Tossa huomaan, että miten paljon paineita on ja miten paljon tarvii rohkeutta olla oma itsensä.

Arvosanat, niistä näkee vaan sen, että onko hyvä muisti, jaksaako opetella hankalia asioita ja kuinka aktiivisesti viittaa tunnilla. Niistä ei näe sitä todellista ihmistä. Ne on vaan numeroita joilla pääsee jonnekkin opiskelemaan, jos pääsee. Miettikää nyt oikeesti.
Luet ensi hiki hatussa viikkoja kokeeseen kauheissa paineissa, teet kokeen, ootat viikon tai pari, että saat tulokset. Sitten ku saat tulokset joko masennut siitä, ettet osaa mitään ja kuinka tyhmä olit kun et muistanut noin yksinkertaista juttua, saat ehkä kotoa huudot niskaan, arestia tai vastaavaa, vain koska et sattunut muistamaan matikan kaaviota tai ihmisen anatomian yksityiskohtaa.
Tai iloitset siitä, että sait kiitettävän, mut sekin ilo loppuu lyhyeen ku tajuat et oisit voinu saada paremman.

Kauheet paineet, stressi ja univelat koko ajan ja kyllä, tiedän et tää on vasta esimakua jostain työelämästä joka on vasta edessä ja siihen viel lapset ja puoliso mukaan niin kyllä on rankkaa.

Mut sitten vanhana ja ryppysenä..

Jos joku on suunnittelemassa jotain suurta, esim. tatuointia tai lävistystä, niin veikkaan, että tosi moni kuulee nää sanat:
"Mutta sitte vanhana ja ryppysenä on tosi kiva ku sulla on tatuointi" 
No jos siihen ottaa ajatuksella ja ajalla mietityn kuvan tai tekstin niin voi olla, että se ei ole ollenkaan pahannäköinen sitten vanhana ja muutenkin tatuoinnista tulee osa ihmistä ajan kanssa. Ja voihan olla, että kyseisestä henkilöstä tulee rokkimummo jolle sopii tatuointi.

Korvien venytystä pidetään usein ällöttävänä ja luullaan, että ne eivät palaudu enää takaisin. Ne ovat koruja siinä missä muutkin, mutta muokkaavat hieman ihmisen ulkonäköä. Korvan reikä palautuu normaaliksi jos sitä ei ole venytetty yli 10 millimetrin kokoiseksi. Ja ei iho ei jää kovinkaan löysäksi lipareeksi roikkumaan korun poiston jälkeen, tottakai se on hieman löysä, mutta ei sellainen "hetula" joka heiluu.